Kesäl­lä 2015 toteu­tin pit­kään har­kit­se­ma­ni pää­tök­sen siir­tyä Linux-käyt­tä­jäk­si. Vuo­sien var­rel­la olin tur­hau­tu­nut lukui­siin Win­dow­sin ärsyt­tä­vyyk­siin, ja juu­ri jul­kais­tu Win­dows 10 vai­kut­ti mel­koi­sel­ta pet­ty­myk­sel­tä. Eri­tyi­ses­ti Linuxis­sa minua vie­hät­tää se, ettei tie­to­ko­ne kos­kaan tee mitään, mihin käyt­tä­jä ei voi itse vai­kut­taa. Win­dows on täyn­nä kai­ken­lais­ta rasit­ta­vaa tauhkaa.

Toi­saal­ta Linuxin suu­rin heik­kous (ja toki osin vah­vuus) on sen pirs­ta­lei­suus. Täs­tä joh­tuen käyt­tä­jän pitää esi­mer­kik­si vali­ta oikea Linux-jake­lu lukui­sis­ta vaih­toeh­dois­ta. Valin­nan­va­ras­ta joh­tuen Linux-käyt­tä­jän on hyvä myös sel­vit­tää eri­lais­ten tek­no­lo­gioi­den vai­ku­tus­ta omiin käyttötarpeisiin.

Itse valit­sin Ubun­tun, joka lie­nee suo­si­tuin jake­lu. Vali­tet­ta­vas­ti kui­ten­kin Ubun­tun kehi­tys­his­to­ri­aan on sisäl­ty­nyt mel­kois­ta sekoi­lua, ja tämä hei­jas­tui vah­vas­ti minul­le­kin näi­den vuo­sien aikana.

Linuxin graa­fi­sen käyt­tö­liit­ty­män poh­jal­la on X‑ikkunointijärjestelmä. Vuon­na 2017 jul­kais­tu Ubun­tu 17.10 kor­va­si kui­ten­kin X:n uudem­mal­la Way­land-jär­jes­tel­mäl­lä, jos­ta luo­vut­tiin sen ongel­mien vuok­si vuot­ta myö­hem­min ja palat­tiin jäl­leen X:n käyttöön.

Vuon­na 2010 Ubun­tu jul­kai­si Uni­ty-työ­pöy­tä­jär­jes­tel­män. Se toi­mii ikku­noin­ti­jär­jes­tel­män pääl­lä ja hoi­taa käyt­tä­jäl­le näky­vät ikku­nat, iko­nit jne. Uni­ty kui­ten­kin hylät­tiin vuon­na 2018 ja palat­tiin aiem­min käy­tös­sä ollee­seen Gno­me-jär­jes­tel­mään. Ja jos intoa riit­tää, voi käyt­tä­jä lisäk­si ver­tail­la Gno­mea ja esi­mer­kik­si KDE:tä ja teh­dä nii­den välil­lä valinnan.

Itse pidin hyvin tur­haut­ta­va­na sitä, että vuo­den välein Ubun­tuun tuli usein suu­ria­kin muu­tok­sia, jot­ka mones­ti myös rik­koi­vat jota­kin. Vii­me vuon­na jul­kais­tus­sa ver­sios­sa 18.04 ei esi­mer­kik­si ollut enää muka­na frac­tio­nal sca­ling ‑omi­nai­suut­ta. Tämä tar­koit­taa sitä, että käyt­tö­liit­ty­mäe­le­ment­tien kokoa voi suu­ren tark­kuu­den näy­töil­lä kas­vat­taa vain kak­sin­ker­tai­sek­si, jol­loin ne ovat lii­an suu­ria — ja skaa­laa­mat­to­mas­sa koos­sa taas lii­an pie­niä. Frac­tio­nal sca­ling mah­dol­lis­tai­si myös esi­mer­kik­si 1,25 tai 1,5 ‑ker­tai­sen suurennoksen.

Ubun­tus­sa on myös pal­jon pie­niä ja ärsyt­tä­viä buge­ja, joi­hin kor­jaus­ta saa odo­tel­la jos­kus vuo­si­kausia. Esi­mer­kik­si Drop­boxin pika­va­lin­ta­nap­pu­lan klik­kaus pois­ti kaik­ki työ­pöy­däl­le ase­te­tut iko­nit. Lisäk­si Win­dows 10 toi­mii konees­sa­ni sil­miln­näh­den nopeam­min kuin Ubuntu.

Suu­rim­mat ongel­mat koin kui­ten­kin näy­tö­noh­jain­ten kans­sa. Kokei­lin sekä pro­ses­so­riin integroi­tua ATI:n ohjain­ta että eril­lis­tä NVIDIA:n kort­tia, mut­ta kum­pi­kaan ei toi­mi­nut luo­tet­ta­vas­ti. Eri­tyi­ses­ti herää­mi­nen val­mius­ti­las­ta tai käyt­tä­jän vaih­to saat­toi­vat jät­tää ruu­dun mus­tak­si ja jojot­taa koneen, ATI:lla vie­lä useam­min kuin NVIDIA:lla. Täs­sä yhtey­des­sä on hyvä vie­lä mai­ni­ta, että myös näy­tö­noh­jain­ten aju­rei­den omi­nai­suuk­siin jou­tuu pereh­ty­mään, kos­ka tar­jol­la on avoi­meen ja sul­jet­tuun läh­de­koo­diin poh­jau­tu­via ajureita.

Ubun­tun sisään­kir­jau­tu­mi­ses­sa ja käyt­tä­jän­va­lin­nas­sa käy­tet­tyyn GDM-ohjel­maan on kova­koo­dat­tu 20 sekun­nin aika­ra­ja, jon­ka jäl­keen se sam­mut­taa moni­to­rin. GDM käyn­nis­tyy aina kun koneen uudel­leen­käyn­nis­tää. Jos siis vir­to­jen kyt­ke­mi­sen jäl­keen ei jää koneen vie­reen päi­vys­tä­mään, odot­taa työ­pis­teel­le pala­tes­sa pimeä moni­to­ri, ja voi olla että näyt­tö ei sii­tä enää herää. Valit­ta­jil­le GDM:n ohjel­moi­jat vas­taa­vat, että halua­vat aggres­sii­vi­ses­ti pimen­tää näy­tön jot­ta vir­taa sääs­tyy. Absur­dia, ja tais­te­lee alus­sa mai­nit­se­maa­ni peri­aa­tet­ta vastaan.

Yllä­tyk­se­nä ei toki tul­lut, etten kaik­kea tar­vit­ta­vaa pys­tyi­si teke­mään Linuxis­sa, joten suun­ni­tel­mii­ni kuu­lui tois­tu­vat vie­rai­lut vir­tu­aa­li­ko­neen pääl­lä pyö­ri­väs­sä Win­dow­sis­sa. Sen sijaan ikä­vä yllä­tys oli, että Win­dows 10 toi­mii todel­la tah­meas­ti vir­tu­aa­li­ko­nees­sa. Vir­tu­aa­li­ko­net­ta tar­vit­sin esi­mer­kik­si Ifo­lor Desig­ner, Flick­Fetch, Exact Audio Copy ja Polar Flow ‑ohjel­mien aja­mi­seen. Näi­den ohel­la oli­si ollut tar­ve pyö­rit­tää Eka­pe­liä, mut­ta se toi­mi pelaus­kel­vot­to­man hitaas­ti. Lisäk­si Logi­tec­hin hii­ren parit­ta­mi­nen USB-vas­taa­not­ti­men kans­sa ei onnis­tu­nut edes vir­tu­aa­li­ko­nees­sa, vaan jou­duin suo­rit­ta­maan sen toi­ses­sa Windows-koneessa.

Lopul­ta kup­pi meni nurin Ubun­tun kans­sa, mut­ta lupa­sin antaa Linuxil­le vie­lä yhden mah­dol­li­suu­den pai­nos­tuk­sen alla. Fedo­ra-jul­kai­sun piti olla Ubun­tua luo­tet­ta­vam­pi. Noin minuut­ti asen­nus­pa­ke­tin käyn­nis­tä­mi­sen jäl­keen näyt­tö meni pimeäk­si ja Fedo­ra kaa­tui. Sama tapah­tui myös Fedo­ra Live CD:llä.

via GIPHY

Nyt olen siis jäl­leen Win­dows 10 käyt­tä­jä. Kym­pin käyt­töö­no­tos­sa type­rien ase­tus­ten kans­sa tapel­les­sa muis­tin heti, mik­si aikoi­naan tein pää­tök­sen siir­tyä Linux-käyt­tä­jäk­si. Lisäk­si vihaan käyn­nis­tys­va­li­kos­sa näky­viä pele­jä, joi­ta en ole konee­seen asen­ta­nut. Ja sitä, miten Win­dows keh­taa mai­nos­taa omaa selain­taan kun käyt­tä­jä halu­aa vaih­taa toi­sen selai­men vakio­se­lai­mek­si. Ja monia mui­ta asioi­ta. Mut­ta pak­ko on tun­nus­taa että päi­vit­täis­käy­tös­sä Win­dows on pal­jon luo­tet­ta­vam­pi. Vali­tet­ta­vas­ti vuo­si 2019 ei siis ollut minul­le vie­lä työ­pöy­tä-Linuxin vuosi.

P.s. Ennen­kuin vii­sas­te­li­jat ehti­vät kom­men­toi­maan: olen kyl­lä kuul­lut Maceis­ta, mut­ta tois­tai­sek­si en ole nii­hin halun­nut sekaantunua.